Eurovaalien mainoksia vuoden 2014 keväällä

Tälle keväälle on odotettavissa ennen näkemätön valheiden, tyhjien lupausten ja vaalipetosten ryöppy. Pahimmassa tapauksessa asiakysymysten sijaan ajaudutaan loanheittoon. Vaalikeväästä onkin tulossa kiihkeä. Uusimedia.com analysoi.

Suomi on menettänyt viimeisen neljän vuoden aikana 160.000 teollista työpaikkaa. Samassa ajassa on maamme itsenäisyys rapautunut viikko viikolta. Velkaantuminen on ollut lähes maailmanennätysluokkaa. Kaduilla on turvatonta ja kansassa alkaa esiintyä nurinaa – osa ajattelee olevansa toisen luokan kansalaisen asemassa omassa maassaan.

Vaalikauden hallitus oli eittämättä kokonaisuudessaan ”rampa ankka”. Siltä puuttui sekä visiota että mahdollisuuksia tehdä päätöksiä. Rakentavien ja maatamme nostavien ratkaisujen sijaan lisättiin valvontaa ja kansan toimintaa rajoittavia päätöksiä.

Kun vuoden 2011 vaaleissa kaikki puolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta hävisivät ääniä ja prosenttiosuuksia (sekä RKP:ta lukuun ottamatta myös paikkoja), olisi ollut vähintään kohtuullista kunnioittaa äänestäjien siirtymistä PS:n kannattajiksi. Sen sijaan tehtiin toimimaton sixpack-hallitus, joka oli sisäisesti liian ristiriitainen sopiakseen oikeastaan mistään: ääriliberaali Vihreät ja äärivanhoillinen KD samassa hallituksessa tai oikeistolainen Kokoomus ja äärivasemmistolainen Vas. samaisessa koalitiossa. Näillä eväillä ei yhteistä säveltä löytynyt muusta kuin perussuomalaisten äänestäjien mustamaalaaminen ja kansalaisia kiusaavien kieltojen lisääminen.

Perussuomalaisten pääsy hallitukseen oli käytännössä estetty ja ennen vaaleja, ulkomaisellakin painostuksella. Taustalla oli muun muassa nolo ”natsikorttien” heiluttelu, toisen maailmansodan jälkeisen voittaja kirjoittaa historian –käytännön hengessä. Jokainen oman maan etua ajava puolue voidaan Euroopassa leimata ”natsipuolueeksi”, mikä merkitsee välitöntä kuoliniskua puolueen maineelle ja menestymismahdollisuuksille hallitusneuvotteluissa. Vain Euroopan imperiumia rakentavat puolueet, jotka samalla kääntävät selkänsä oman maan edulle, näyttävät kelpaavan hallitukseen.

Vaalikauden jäljet ovat lopulta hirvittävät. Suomi on köyhtynyt, velkaantunut ja jakautunut keskenään riiteleviin ryhmiin. Tämän riitelyn voi vain odottaa jatkuvan.

Kokoomus, viime vaalien suurin puolue, on menettänyt kasvonsa moneen otteeseen vaalikauden aikana. Sen edellinen johtaja, Jyrki Katainen, ei saanut suustaan yhtään selkeää ohjelmapoliittista suuntausta vaan lähinnä tunnepitoisia tai tunteisiin vetoavia huudahduksia. Kataisen siirtyminen Brysseliin sisältää myös monia epäselvyyksiä, ja käytännössä Kataisen olisi pitänyt antaa lausuntoja menneen hallituskauden lupauksista. Nyt mies suorastaan pakeni vastuutaan, vastaamatta edes kysymykseen ”Mitä jos Suomi ei tienaakaan Kreikan lainoittamisella?"

Kataisen kadottua Brysseliin ei Suomi järjestänyt uusia vaaleja, vaikka hallituksen voi katsoa käytännössä hajonneen. Sen sijaan pieni, erikseen nimeämätön joukko kokoomuspoliitikkoja valitsi puolueelleen uuden johtajan, Alexander Stubbin, jonka kansa oli juuri äänestänyt – äänivyöryllä – edustamaan Suomea Brysseliin. Kansan tahdon yli käveltiin jokseenkin törkeästi, mutta yleisesti Stubb ei ole ollut pidetty pääministerinä.

SDP on perinteisesti ollut valtapuolue Suomessa, mutta senkin vaalikausi on kulkenut skandaalista toiseen. Jutta Urpilainen yritti pitää kiinni lupauksestaan vaatia vakuudet (tai ”vakuutukset” tai ”takuutukset”) Kreikan tukemiselle, mutta koko spektaakkeli muuttui surkuhupaisaksi show-esitykseksi, jossa luokanopettajan kyky hahmottaa erittäin vaikeata vakuusjärjestelyä kävi ilmi sekä rivien välistä että kansainvälisten tekijöiden kehonkielestä. Urpilainen ei lopulta saanut edes omiltaan mandaattia jatkaa suosiotaan menettäneen puolueensa johdossa. Johtoon nousi epävarmana pidetty Antti Rinne.

Hallitus jäi lopulta kävelemään nuoralla, kun Vasemmisto ja Vihreät erosivat hallituksesta. Marionettimaiset apupuolueet RKP ja KD jäivät tukemaan Stubbin hallitusta, joka rimaa hipoen sai enemmistön eduskuntaan.

Näistä lähtökohdista katsoen äänestäjien luulisi siirtyvän tarkastelemaan oppositiota. Jos kuusi puoluetta onnistuu sotkemaan maan asiat perusteellisesti, jäljellä ovat vanha valtapuolue Kepu sekä oppositioon jätetty PS. Muutos 2011 sinnittelee yhden kansanedustajan voimin.

Keskustapuolueen ongelmana on historian taakka. Matti Vanhanen oli eittämättä heikko johtaja, joka näytti tottelevan ulkomaisia painostusryhmiä enemmän kuin Suomen kansan etua. Kööpenhaminan ilmastokokouksessa hän Suomen nimissä lupasi velkaantuvan maan kassasta miljardia euroa vuosittain erittäin epämääräiseen ”ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun”, eikä ole tiedossa, onko tämä lupaus sitova hamaan tulevaisuuteen vai onko se haudattu kaikessa hiljaisuudessa.

Keskustapuolueen surkea vaalimenestys 2011 oli suoraa seurausta Vanhasen hallituksen toimista, eikä Mari Kiviniemi pystynyt pelastamaan edes omaa poliittista uraansa vuoden 2011 vaaleissa.

Perussuomalaisten jytky voisi vielä toistua, elleivät puolueen sisäiset ristiriidat olisi kaikkien tiedossa. James Hirvisaaren erottaminen jätti ikävän maun suuhun puolueesta, johon moni asetti suuria, ehkä ylisuuriakin toiveita. Puhuttiin puolueen hajoamisesta soinilaisiin ja halla-aholaisiin, mutta Jussi Halla-ahon siirtyminen Brysseliin rauhoitti tätä mahdollista valtataistelua. PS on todellisuudessa ajanut aktiivisesti monia asioita, mutta media on keskittynyt hakemaan skandaaleita ja vaiennut kaikista myönteisistä aloitteista.

Perussuomalaisiin pettyneet tai siitä eronneet ovat hakeutuneet pienpuoleisiin kuten Muutos 2011:een tai itsenäisyyspuolueeseen (IPU). Molemmilla puolueilla on erinomainen viesti, mutta kyky saada sanomaa läpi valtamediassa on erittäin hankalaa.

Äskettäin uutisoitiin Muutoksen ja IPU:n vaaliliittohankkeen kariutuneen Lapin vaalipiirissä. Vaikka se tuskin vaikuttaa vaalitulokseen, juuri vaaliliitto olisi pienpuolueiden ainoa keino murtaa suurten puolueiden hegemonia Uudenmaan ulkopuolisissa vaalipiireissä. Muutos 2011 näyttääkin panostavan juuri Uudellemaalle.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien asetelmat ovat tulehdusherkät. Yksikään kuudesta hallituspuolueesta ei pysty vakuuttamaan äänestäjiä, koska menneen vaalikauden tulokset ovat kehnoja. Kepu voi olla gallupien kärjessä, mutta jos yhtään tarkastellaan edellistä vaalikautta, se ei ansaitse asemaansa. Uusi puoluejohtaja Juha Sipilä ei omaa karismaa ja pahimmassa tapauksessa puoluejohtajan oman pojan kuoleman annetaan nousta vaaliaseeksi. Voisiko Suomi ajautua niin kyyniseen tilanteeseen?

Perussuomalaisten sanoman häilyvyys ja pienpuolueiden kyvyttömyys vaaliliittoihin jättää asetelmat levälleen, jolloin ainoa järkevä ennuste sisältää sen ikävimmän lopputuloksen: lopulta mikään ei taaskaan muutu.

Paitsi huonompaan suuntaan.







Uusimmat artikkelit

Ns. pankkikriisi oli suurelta osalta rikollista

joulukuu 02, 2015

Vesipainajainen voi olla totta pian – Vietnamissa se jo on

marraskuu 18, 2015

Muslimi-invaasio Itävallan näkökulmasta

marraskuu 05, 2015

Haluaako Greenpeace tuhota Helsingin?

lokakuu 16, 2015

Kolme kirjaa Karjalan palautuksesta

syyskuu 29, 2015