Rajajoki

Harvat tietävät, mitä kaikkea Karjalasta on ehditty sopia ja kuinka kaikki se on ristiriidassa nykyisen itärajamme kanssa. Uusimedia.com analysoi.

Kun ajelee pitkin Suomen itärajaa, kohtaa monenlaisia hankaluuksia. Joissakin paikoissa liikennemerkki kieltää pitkien valojen käytön, toisaalla maatilat sijaitsevat rajavyöhykkeen sisällä siten, että talossa voi käydä vain erikoisluvalla.

Suomalainen elämä 2010-luvulla on edelleenkin Stalinin rajanvedon uhri, kun käsivarainen rajalinja rikkoi läänejä, kuntia, kyliä, jopa yksityispihoja kahteen osaan. Mikään perinne, hallinnollinen alue, ihmisoikeudet, järki tai muu perustelu ei enää painanut missään, kun gruusialainen diktaattori pääsi vetelemään rajalinjaa keskelle syvintä Kanta-Suomea.

Vääryys on kalvanut tähän päivään saakka, ja sen tunnustaa myös Venäjän ylin johto: Jeltsinin ja jopa Putinin suunnasta tulleet vihjeet paljastavat, että rajan siirto vuosina 1940 ja uudelleen 1944 ei mennyt ihan pelisääntöjen mukaan. Itse asiassa se rikkoi kaikki pelisäännöt.

Historiallisesti suomalaisten ja suomensukuisten kansanryhmien oikeutus Suomen itäpuolisiin metsiin, järviin ja viljelysmaihin on kiistaton. Kansainväliset kartat osoittavat, kuinka koko Nyky-Venäjän luoteisosa (ja myös Pohjois-Ruotsi ja Norjan Ruija eli Finnmark) olivat suomalaisten ikiaikaista nautinta-aluetta vielä tuhat vuotta sitten.

Tietenkään nautinta-alue, keskiaikainen asutus tai perinne ei nykypäivänä ratkaise valtioiden rajoja, mutta vanhat kartat muistuttavat tosiasioista. Slaavit ovat aina olleet valloittajia niin Karjalassa, Sallan seudulla kuin Petsamossakin. Slaavilainen asutus – siis venäläiset – ovat myöhäisiä tulokkaita, eikä valloitus ole koskaan toiminut reilun pelin hengessä.

Voimapolitiikka, imperialismi ja väkivaltainen valloittaminen ovat kuuluneet aina Venäjän aluelaajennuspolitiikkaan niin suomalaisten alueilla kuin Siperiassa, Kaukoidässä, Kaukasuksella kuin maailmanlaajuisesti. Se voi olla realiteetti, mutta se on ristiriidassa ihmisoikeuksien, sopimusten ja rauhanomaisen rinnakkaiselon kanssa.

Pähkinäsaaren rauhassa Karjalan kannaksen halkaisivat Ruotsin kuningaskunta ja Novgorod vuonna 1332, mutta Suomea ei tuolloin ollut olemassa. Ruotsin suurvalta-aikana koko Karjala oli Ruotsin kuningaskunnan alaisuudessa ja tuolloin jo Suomi nähtiin kartoissa omalla nimellään. Ruotsin heiketessä Venäjä taas valloitti Karjalan, jolloin Suomi myös tunnustettiin siten, että kun Karjala lopulta liitettiin muuhun Suomeen 1812, puhuttiin käsitteestä ”Vanha Suomi”.

Vuosi 1812 olikin ensimmäinen kerta, kun Venäjän keisarikunta selkeästi tunnusti Karjalan kuuluvan Suomelle. Raja oli Rajajoella, tosin siihen aikaan Siestarjoen kylän alue kuului vielä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Se siirrettiin Venäjän alueeksi 1860-luvulla, jolloin sovittiin alustavasti, että Petsamo siirtyy Suomen alueeksi. Siihen päästiin vasta 1920 sopimuksessa, mutta eipäs mennä asioiden edelle.

”Vanha Suomi” oli pian nimeltään Viipurin lääni ja se integroitiin muuhun Suomeen kovalla työllä, vaikka helppoa se ei ollut. Kansallisvaltioajatus eli jo varhaisessa vaiheessa, kun pohdittiin muutaman kannakselaiskylän venäjänkielisten asemaa. Suomi nähtiin selkeästi ei-venäläisenä alueena, autonomiana, irrallisena Venäjästä.

Tätä korostavat itsenäiset elementit kuten oma valuutta, oma postilaitos postimerkkeineen ja omat kielet, suomi ja ruotsi. Kun Suomen senaatti äänesti itsenäisyydestä 06.12.1917, joutuivat vallankumoukselliset, Lenin ja Stalin muiden muassa, tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.

Samaan aikaan riehui ensimmäinen maailmansota, jonka loppuratkaisuna järjestettiin rauhanneuvottelut Viron Tartossa. Siellä allekirjoitettu 14.10.1920 sopimus ei sinänsä siirtänyt rajaa Karjalan osalta, vaan vahvisti sen. Sen sijaan nyt Petsamon kuuluminen Suomeen tunnustettiin ja sovittiin lopullisesti, sananmukaisesti ”ikuisiksi ajoiksi”.

Seuraava sopimus, joka sivuaa Suomen itärajaa, allekirjoitettiin 1932. Siinä vahvistettiin Suomen rajat, vaikka kyseessä olikin ennen muuta hyökkäämättömyyssopimus. Vuonna 1934 allekirjoitettiin hyökkäämättömyyssopimuksen uudistaminen.

Näin Suomen itärajan hyväksyivät Venäjän tsaari 1812, vallankumoukselliset 1918, Neuvosto-Venäjä 1920 ja Neuvostoliitto 1932. Voisiko samaa asiaa enemmän pitää vahvistettuna?

Sitten pikakelaus vuoteen 1939, jolloin Stalin kutsui natsit Moskovaan, jossa 28. elokuuta 1939 allekirjoitettiin Molotov-Ribbentrop –sopimus. Se oli natsien kanssa tehty sopimus, jonka uskottavuutta ja todistusvoimaisuutta voidaan vahvasti kyseenalaistaa, kuten kaikkea sitä, mihin natsit työnsivät näppinsä. Kuitenkin juuri tämä laiton ja moraalisesti kestämätön sopimus avasi Pandoran lippaan ja päästi toisen maailmansodan valloilleen.

Aloittamalla hyökkäyssodan Suomea vastaan ja vaatimalla Karjalan, Sallan ja Petsamon alueita Neuvostoliitolle, Stalin itse asiassa rikkoi kaikkien edeltäjiensä (ja itsensä) allekirjoittamat sopimukset, mukaan lukien hyökkäämättömyyssopimuksen.

Kun talvisota oli ohi, ei Suomi lopulta luovuttanut alueitaan edes Venäjälle vaan uudelle sosialistiselle neuvostotasavallalle, jonka Stalin perusti heti talvisodan päätteeksi. Niinpä Suomen pakkoluovuttamat alueet siirtyivät kuudennentoista neuvostotasavallan alueiksi.

Karjalais-suomalainen SNT lakkautettiin lopulta 1956, jolloin vasta Karjalan alueet liittyivät Venäjään, nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1812 jälkeen.

Viime aikoina karjalakeskustelussa on väitetty, että sovittu raja on se ainoa oikea raja, mutta mitä jos sopimuksia on tehty ennenkin ja nykyinen raja rikkoo kaikki vanhat sopimukset? Mikä tekee vanhoista sopimuksista huonompia, jos ne ovat syntyneet yhteisymmärryksessä, rauhanomaisesti, ihmisoikeuksia ja perinteitä kunnioittaen? Ei mikään, päinvastoin.

Ja miksi kenenkään tulisi noudattaa vastenmielisen diktaattorin vetämää rajalinjaa, jos kaikenlaisten sopimusten rikkominen on ollut Venäjälle lähes jokapäiväistä touhua? Jos toinen osapuoli on täysin välinpitämätön kaikkia sopimuksia kohtaan, miksi juuri sotien jälkeinen ”sopimus” (lue: sanelu) olisi yhtään sen arvokkaampi kuin kaikki reilun pelin hengessä tehdyt aidot sopimukset. Jos sanotaan, että ”Moskova ei ole raastuvanoikeus”, miksi mikään sopimus venäläisten kanssa olisi sitova?

Vuodet 1812, 1918, 1920 ja 1932 muistuttavat, että kaikille eri poliittisia järjestelmiä edustaville venäläisille hallinnoille on Karjalan kuuluminen Suomelle ollut täysin kiistaton ja hyväksyttävä asia. <





Uusimmat artikkelit

Ns. pankkikriisi oli suurelta osalta rikollista

joulukuu 02, 2015

Vesipainajainen voi olla totta pian – Vietnamissa se jo on

marraskuu 18, 2015

Muslimi-invaasio Itävallan näkökulmasta

marraskuu 05, 2015

Haluaako Greenpeace tuhota Helsingin?

lokakuu 16, 2015

Kolme kirjaa Karjalan palautuksesta

syyskuu 29, 2015