Veikko Saksi julkaisi äskettäin kolme kirjaa Karjalan palautuksesta. Kertaheitolla koko kysymys Karjalan, Salla-Kuusamon, Petsamon sekä Suomenlahden saaristokuntien tulevaisuudesta sijoittuu nyt uuteen valoon.

Karjalan kuvalehden kustantamat kirjat ovat helppolukuisia, koska jokainen kysymys saa oman otsikkonsa, ja kirjoja voi selailla ja lueskella sieltä täältä. Jokainen kysymys herättää innostusta lukemaan lisää.

Karjalan palautuksen traditionaalisia argumentteja (125 sivua) on luettavissa sellaisenaan, vaikka Saksi kertoo kirjan syntyneen win-win -kirjan oheistuotteena. Kirjan nimi täytyy selittää ensin: Saksi listaa argumentteja, joilla on perinteisesti haluttu tuomita Karjalan palautus.

Tämä on rohkea veto, mutta valitettavan oikea: traditionaalisesti Suomessa on lähinnä perusteltu sitä, miksi Karjalaa ei tulisi palauttaa! Tämä viittaa kansalliseen itsepetokseen, josta vain harvat ovat uskaltaneet puhua.

On totta, että Karjalan palautus on vaikuttanut mahdottomalta, ja kun haaveet ovat ristiriidassa reaalimaailman kanssa, on kaksi vaihtoehtoa: joko kiukutella loppuelämänsä tai yrittää perustella pahuutta jollakin tavalla järkiperäisesti. Ei ole kaukaa haettua rinnastaa itsepetos Tukholman syndroomaan.

Veikko Saksi on Suomen johtava Karjalan palautuksen tuntija. Se näkyy kirjassa. Hän on moderoinut vilkasta Karjala-keskustelua 2000-luvun alusta kahdeksan vuoden ajan netissä ja tuottanut itse lähes loputtomasti kirjoituksia, videoita, aikakauslehtiartikkeleita ja muuta materiaalia. Kun nettifoorumilla on liikkunut trolleja, suomettuneita ja muuten vaan mustavalkoisesti ajattelevia kirjoittajia, on Saksille kertynyt havaintomateriaalia runsaasti – jopa 300 erilaista argumenttia Karjalan palautusta vastaan.

Näistä väitteistä on koostettu perusteos. Saksi ampuu alas jokaisen väitteen. Pääluvut liittyvät taloudellisiin, sotilaallisiin, poliittisin, yhteiskunnallisiin ja muihin näkökohtiin sekä Venäjään liittyviin argumentteihin.

Yleensä suomalaiset toteavat väsyneenä, että Karjala menetettiin ”sodan takia”, ja että sen takana on ”kansainvälinen oikeus”; vaikka todellisuudessa sodan aloittivat Stalinin ja natsien laittomat etupiirijakosopimukset ja sen jälkeen Stalinin joukkojen hyökkäys Suomeen sekä voittajien mielivalta, joka ei suinkaan tarkoita ”oikeutta”. Sota ei sinänsä kuulu samaan lauseeseen kuin ”oikeus”.

On myös tyypillistä, että keskustelijat eivät näe nyt-hetken ulkopuolelle, eivätkä osaa liikkua aikajanalla eteen- eikä taaksepäin. Karjala kuului Suomelle pelkästään edellisestä palautuksesta 128 vuotta, (1812–1940) kun taas nykyistä miehitystä on kestänyt vain hieman yli 70 vuotta. Kokonaisuudessaan suomalainen asutus on hallinnut Karjalaa tuhansia vuosia.

Vielä vaikeampaa on nähdä aikaa Putinin jälkeen tai ylipäätään sellaisessa maailmassa, missä Venäjä on erilainen. Muutos on väistämätön, kuten kaikki Neuvostoliiton olosuhteet nähneet muistavat. Venäjän dynamiikkaa tuntevat ymmärtävät, että pian voi rytistä, eikä Venäjä välttämättä tule siitä rytinästä samanlaisena takaisin.

Kahdella kielellä ilmestynyt win-win -kirja on Saksin pääteos. Sitä ovat edeltäneet perusteelliset tutkimukset Tallinnan yliopistossa. Kirja on popularisoitu versio väitöskirjamateriaalista, joka on lisäksi helppolukuinen.

Win-win -ajattelu käyttäen Karjalan win-win -palautusta tapaustutkimuksena (313 sivua) edustaa uudenlaista ajattelua, vaikka itse käsite on tuttu: ongelmaan täytyy löytyä ratkaisu, joka hyödyttää molempia osapuolia, eikä kumpikaan saa ”menettää kasvojaan”; vaikka toinen näennäisesti jostakin joutuu luopumaan.

Suomi on esimerkkitapaus win-win -menestystarinasta vuodelta 1956, jolloin Neuvostoliitolle oli etua palauttaa ns. Porkkalan alue etuajassa. Liennytystä alleviivaava teko oli todiste Yhdysvalloille, että Neuvostoliitto oli aikansa ”parempi” suurvalta. Katsokaa vaikka – me palautimme Porkkalan! Siinä mielessä Karjala tai sen osa tai Petsamo tai Salla-Kuusamo tai kaikki yhdessä, ovat Venäjälle suurvaltapoliittinen valttikortti, jonka se voi ottaa käyttöön heti, kun se itse hyötyy siitä.

Vastaavasti Suomi voi joutua luopumaan pitkäaikaisesta vihanpidosta tai ainakin epäluulosta, jos Venäjä osoittautuu ystävälliseksi naapuriksi. Tietysti luopuminen epäluulosta on myös Suomen etu, mikä näkyy lisääntyvänä kauppana, kulttuurivaihtona ja ystävyytenä (tällä kertaa aitona sellaisena). Tämä on yksinkertainen oivallus, mutta se voi olla vaikea hyväksyä. Kyyninen mieli ei suostu näkemään muita vaihtoehtoja kuin vallitsevan, epäluulon, uhittelin ja itsekkyyden linjauksen.

Vaikka onkin niin, että koko maailma voisi olla parempi paikka, jos win-win -ajattelua noudatettaisiin kaikissa olosuhteissa, myös edelläkävijöitä tarvitaan. Siinä mielessä Karjala toimisi esimerkkinä, suurvaltapolitiikan myönteisenä ennakkotapauksena, missä yksi pitkäaikainen ”jäätynyt konflikti” näyttäisi mallia muille maille.

Selvennyksenä voidaan nostaa muutama onnistunut ennakkotapaus esille. Tsekkoslovakian jakautuminen kahtia oli rauhanomainen tapahtuma, ja miksei Venäjän oman liittolaisen, Serbian ja Montenegron, ero onnistui rauhanomaisesti. Sen sijaan Kosovo on jo vaikeampi tapaus

. Jokaisen valtio-oppia opiskelevan, jokaisen toimittajan ja jokaisen maailman tapahtumia seuraavan tulisi lukea win-win -kirja. Lisäksi karjalaistaustaisten suomalaisten tulisi ymmärtää, että sodat eivät ole ainoa keino siirrellä rajoja. Paras vaihtoehto on diplomatia, ja diplomatiaan kuuluu win-win -ratkaisun löytäminen. Yli 300 sivua visioita, esimerkkejä ja mahdollisuuksia vakuuttavat skeptikon kuin skeptikon.

Koska etenkin win-win -kirja perustuu tieteelliselle taustatutkimukselle, se voi olla hankalaa luettavaa. Saksi käyttää käsitteitä, joita lukija ei välittömästi ymmärrä. Jo ohuemman kirjan nimessä oleva ”traditionaalisia argumentteja” viittaa argumentteihin palautusta vastaan. Tämä on tietysti ahaa-elämys, joka innostaa lukemaan kirjaa enemmän.

Viron ja Suomen välisestä kaupasta käytetään sanaa sepra-kauppa (Seprakauppa oli Suomen etelärannikon ja Viron pohjoisrannikon asukkaiden Suomenlahden yli käymää, tavaranvaihtoon perustunutta kauppaa, jonka pääartikkeleina olivat suomalaisten suolasilakka ja virolaisten vilja, etenkin ruis. Ainakin 700 vuotta jatkunut seprakauppa hiipui toiseen maailmansotaan mennessä. Wikipedia.org), joka ei kaikille ole tuttu käsite. Kun suomalaisten tuntema Venäjä-pelko on russofobia, Saksi lanseeraa käsitettä finnofobia, joka ei ole pelkoa Suomea kohtaan vaan suomalaisten tuntemaa pelkoa.

Mutta suurempi haaste on suostua ymmärtämään kirjan varsinainen viesti. Voimapolitiikan hyväksyminen on yleistä. Vaihtoehtojen etsiminen on harvinaista. Kaikkein vaikeinta on yhdistää win-win -ajattelu nimenomaan Venäjään. Silti voidaan nähdä, että 1991 Jeltsinin Venäjällä oli ilmapiirissä suurta halua etsiä win-win -ratkaisuja uuden Venäjän naapurimaiden kanssa.

Sen jälkeen Venäjä on taantunut vainoharhaisen voimapolitiikan syöksykierteeseen. Pohjakosketuksen jälkeen on enää yksi suunta, ylöspäin kohti uudenlaista diplomatiaa. Siinä vaiheessa win-win -ajattelun soisi voittavan alaa myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa.

Kirjoista on lisätietoa osoitteessa www.kareliamagazine.com.

Uusimmat artikkelit

Ns. pankkikriisi oli suurelta osalta rikollista

joulukuu 02, 2015

Vesipainajainen voi olla totta pian – Vietnamissa se jo on

marraskuu 18, 2015

Muslimi-invaasio Itävallan näkökulmasta

marraskuu 05, 2015

Haluaako Greenpeace tuhota Helsingin?

lokakuu 16, 2015

Kolme kirjaa Karjalan palautuksesta

syyskuu 29, 2015